Kirjoitan tässä ensimmäistä blogikirjoitustani. Olen toivonut omaa blogiani jo vuosia – nyt on sen aika! Blogissani tulen käsittelemään ihmisiä työssään. Tämä avauskirjoitus on yhteenveto menneestä ja avaus uuteen vaiheeseen työurallani.
Päätös kirjoittaa ihmisistä syntyi viimeisellä työssäoloviikolla, jolloin tyhjensin työpaikalla huonettani liki 13 vuoden aikana kertyneistä työpapereista. Samalla yritin siirtää ajatuksiani tulevaan. Se tarkoittaa sitä, että olen päättänyt jättää nykyisen työni (johtamistaidon ja laatukoulutusten vastuuopettaja, laatupäällikkö) ja aloittaa elokuun alusta itsenäisenä ammatinharjoittajana. Suunnittelin muutosta pitkään.
Työhuoneen tyhjennys osoittautuikin haastavaksi tehtäväksi. Toki tiedostoja ja papereita oli kertynyt paljon, eikä mitään voinut hävittää tarkistamatta miten tärkeä, luottamuksellinen tai säilytettävä kyseinen asia oli. Hämmentävää oli se, miten paljon mieleeni palautui ihmisiä ja heidän kanssaan yhdessä läpikäytyjä tilanteita. Nämä ihmiset ja heidän edustamansa organisaatiot olivat tavalla tai toisella oppimassa, kehittämässä tai viemässä työyhteisöissään läpi merkittäviä uudistuksia. Ymmärsin, että työni on tarjonnut minulle oikean näköalapaikan näiden ihmisten ja työntekemisen arkeen. Erityisen arvokasta on ollut myös se, että olen voinut työskennellä heidän kanssaan juuri niissä tilanteissa, joissa ihmiset joutuivat yhdistämään osaamisiaan ja aikataulujaan tavalla, joka koetteli monella tavalla jaksamista ja organisaation valmiutta päästä asettamiinsa tavoitteisiin.
Johtamisen ja laadunkehittämisen koulutuksiin hakeutui vuosittain henkilöitä, joilla oli palava halu oppia ja kehittyä työssään, mutta ennen kaikkea tarve kehittää oman organisaationsa toimintaa. Kerta toisensa jälkeen hämmästyin ihmisten taidosta, kyvyistä ja tahdonvoimasta. Useimmilla heistä oli näkemys, että työssä asioita tulee ja voidaan tehdä nykyistä mielekkäämmin. He luottivat siihen, että pitkäjänteisyydellä, tinkimättömyydellä ja yhdessä tekemisellä voidaan saavuttaa jotain nykyistä parempaa. Kaikilla heillä oli jo työkokemusta niin, että he pystyivät ottamaan onnistumisensa vahvuudekseen. He löysivät yllättävän taidokkaita ratkaisuja ja vaihtoehtoja silloin kun tuntui, että kaikki ei mennytkään niin kuin oli ajateltu. Erityisen onnistuneita satsaukset olivat silloin, kun he saivat työhönsä johdon tuen ja kokivat, että työyhteisössä oli ihmisiä, jotka näkivät ja arvostivat heidän uutteruuttaan. Aina se ei kuitenkaan ollut itsestään selvää.
Yleisesti tiedossa on, että työ on ihmisille hyväksi. On onni, että saa tehdä työtä ja olla osa jotain laajempaa kokonaisuutta, johon oma elämänpiiri ei muutoin ulottuisi. On myös todettu, että työssään ihminen voi sitä paremmin, mitä tärkeämmäksi hän kokee oman osuutensa, mitä enemmän hän kokee saavansa aikaiseksi ja mitä enemmän hän voi jakaa työn nostattamia asioita muiden kanssa. Parhaimmillaan ihmisen on todettu olevan silloin, kun hän on suorituskykynsä äärirajoilla.
Mutta miten olla sopivasti äärirajoilla? Sitä olen nyt siirtynyt omalla ratkaisullani opettelemaan.
Professori Risto Harisalo on kysynyt viisaasti, miten ihmistä on johdettava, että hän antaa parhaan osaamisensa ja taitonsa organisaation käyttöön? Mitä ihminen itse odottaa esimieheltään ja työtovereiltaan? Millainen itsenäisyys ja vapaus siivittävät tavallista parempiin saavutuksiin?
Nämä tuntemani upeat ihmiset ovat nyt viettämässä kesää. Moni jaksoi kuin jaksoikin viedä opiskeluun tai kehittämistyöhön liittyvät tehtävänsä loppuun juuri loman toivossa. Kaikki me odotimme aurinkoisia päiviä, valoisia iltoja, mahdollisuutta levätä, palautua ja rentoutua – olla hetki perheen tai ystävien seurassa. Ehkä kaikkea sitä, mistä on liian usein pakko tinkiä, kun vastuut, lupaukset ja luottamus velvoittavat. Kukaan meistä ei kuitenkaan voinut arvata, että kesästä tulikin vuosikymmenien lämpimin kesä!
Lomilta odotetaan työpaikoille takaisin ihmisiä, joiden voimavarat ovat palautuneet. Odotamme, että työssä ihmisten henkinen kunto (itseluottamus, toiveikkuus, sitkeys ja optimismi) säilyisi vahvana. Työssä tapahtuvat muutokset vaativat aiempaa enemmän taitoa tehdä yhdessä kuin yksin. Erityisesti työyhteisöjä haastaa yhdessä ajattelemisen taito.
Onneksi on myös todettu, että lämpö ja valo vaikuttavat ihmisiin hyvällä tavalla: ihmiset hakeutuvat mieluusti toisten seuraan, ajattelevat myönteisemmin ja ovat kiinnostuneempia uusista asioista. Toivon, että kaikille meille kesä tekisi pysyvästi hyvää.